Itselleni on käynyt yhtä huonosti kuin monelle muullekin: olen auttamattomasti addiktoitunut Facebookkiin. Muutenkin vietän aivan liikaa aikaa internetissä. Olen yrittänyt asettaa itselleni rajoja, hieman kyseenalaisin tuloksin.

Minä haksahdin Facebookkiin vanhan ystävän kutsusta, kutsu tuli peräti Kanadasta saakka ja olin aluksi hyvin epäluuloinen koko palvelua kohtaan. Silloin minulla ei vielä ollut tuttuja (tai en ollut löytänyt heitä) palvelussa ja muutenkin viestittely ja valokuvien jako jonkun kummallisen verkkopalvelun kautta arvelutti.

Mukavinta on löytää facebookista vanhoja kavereita, joita näkee liian harvoin ja joihin ei tule pidettyä yhteyttä. Facebookin kautta yhteydenotto on jotenkin helpompaa, ehkä se kaverin naamakuva luo tunteen siitä, että melkein kuin näkisi oikeasti... Nyt Facebookkiin on jo muodostunut kaikenlaisia ryhmiä, niistä hauskin on ehdottomasti oma opiskeluryhmäni, tulisiko muuten pidettyä yhteyttä kun kukin on kadonnut tahoilleen, osa ulkomaillekin? Yhteisten tuttujen kautta löytyi myös toinen ryhmä, joka ei herättänyt minussa yhtä mukavia tuntemuksia, nimittäin kouluni opiskelijakunnan alumniryhmä. Yök ja hyi olkoon. Ensimmäinen infantiili tunne oli, että tuohon ryhmään en halua kuulua, en sitten millään. Kun olen viimein päässyt heistä eroon ja siirtynyt täysijärkisten aikuisten maailmaan, en vapaaehtoisesti muistele menneitä.

Mikä sitten saa aikaan näin voimakkaan inhoreaktion? Mennäänpä ajassa taaksepäin kolmisen vuotta. Minua pyydettiin mukaan toimintaan ja velvollisuuudentuntoisena ihmisenä suostuin. Ei olisi pitänyt. Aika pian huomasin, että mukana olevat ihmiset ovat kaikkea muuta kuin mitä esittävät päällepäin. Kaksinaamaisuutta ja selän takana puhumista halveksin ihmisissä eniten. Opiskelijakunnassa se oli normaali tapa toimia, nuollaan persettä naaman edessä ja selän takana puhutaan paskaa. En voi ymmärtää ihmisiä jotka toimivat niin. Paikka oli täynnä myös aivan käsittämätöntä valtapeliä, junailtiin kuka saa minkäkin paikan ja kenen avustuksella. Ihan kuin yhden rupusen opiskelijakunnan pesti oikeasti olisi merkittävä, mutta tietenkin se saattaa vaikuttaa siltä jos oma kokemus aikuisten maailmasta rajoittuu lähinnä kesätyöhön jäätelökioskissa. Voi tuntua jännittävältä päästä kokouksiin isojen ihmisten kanssa ja äänestämään vaikka liiton vuosikokoukseen. Huuuu, mahtavaa, pistetään finninaamaisille poliitikonaluille rippipuku päälle ja mennään vähän näyttämään, että meidän opiskelijakunnassa sitä tehdään oikeaa opiskelijapolitiikkaa! On yhdessä rustattu esityksia ja pidetään puheenvuoroja ja vaikka mitä. Kohokohta tietenkin on päästä päättämään uusista luottamuspaikoista, kenestä nyt tulee sosiaalipoliittinen vastaava ja kenestä puheenjohtaja. Huuu, mahtavaa.

Totuus on, että opiskelijakunta on yksi kikkare koulun organisaatiossa, siitä ollaan kiinnostuneita silloin kun se sattuu sopimaan kyseisen tahon tarkoitusperiin. Toiminta ei oikeasti juuri näy, kuulu, haise tai maistu oikeastaan missään tai millekään. Ainoat todelliset vaikutuskanavat luodaan henkilöiden välillä ja siihen on pikkubroilerien vaikea päästä. Punastelevat ja sanoissaan sekoilevat poliitikonalut eivät käännä edes rehtorin sihteerin päätä.

Omassa opiskelijakunnassani tämä valtataistelu ja selän takana kähmintä oli viety huippuunsa, ja kun keittoon lisätään vielä muutama katkeroitunut, opiskelijakunnalle elämänsä omistanut pöpipää on soppa valmis. Muodostetaan omia sisäisiä ryhmiä: "nää on mun kavereita ja ne on mun kaa samaa mieltä, eikä me leikitä sun kaa" ja "jos et tuu mun puolelle mä rupeen kiusaamaan sua". Siis todella keskenkasvuista toimintaa. Ja parastahan on jos saadaan savustettua joku kokonaan ulos porukasta ja vielä niin, ettei itse paljastu. Värvätään muut toimimaan pikkupiruina ja käskyläisinä, toistamaan omia mantroja. Ja jessus kun ollaan isoja ja vaikutusvaltaisia, kyllä minä nyt yhden puheenjohtajan saan pois pallilta!

Mitä hyötyä tästä sitten on? Saadaan ihmiset tappelemaan keskenään. Tämä tietenkin auttaa saavuttamaan niitä jaloja opiskelijatoiminnan tavoitteita, joita on yhdessä kaljatuoppien äärellä hiottu. Hei oikeesti, kasvakaa aikuisiksi!

Tähän ryhmään en siis halua enää mistään hinnasta kuulua, en oikeasti, leikisti enkä Facebookissa. No, kyllä minulle jäi opiskelijatoiminnasta käteen monia loistavia suhteita ja työmahdollisuuksia aikuisten maailmassa, sieltä on aina saanut positiivista palautetta. Ja eivät kaikki opiskelijatoiminnassa mukana olevat täysin toivottomia tapauksia ole, joukossa on hyviäkin tyyppejä. Tuppaa vain se tyhmyys tiivistymään keskenkasvuisten porukassa.

Paras oppi noilta ajoilta on sana 'ei'. Minua ei saa enää houkteltua pyllynnuolennalla tai kiristyksellä yhteenkään lautakuntaan, jaokseen, hallitukseen tai vapaaehtoistoimintaan. Minun puolestani pöpipäät saa melskata ihan rauhassa keskenään. Aion valita seurani paremmin, olen tekemisisää vain oikeasti mukavien ja fiksujen ihmisten kanssa, joilla ei ole keskenkasvuisia pätemisen ja hallitsemisen tarpeita. Ikävää tietenkin on, että nämä jalot käytöstavat oppineet siirtyvät itsekin joskus oikeaan työelämään (roikuttuaan ensin opiskelijakunnan toiminnassa virallisesti ja epävirallisesti vuosikausia mukana...kun ei siis oikeen ole muuta elämää tai muita kaveraita), sääliksi käy vaan työkavereita kun saavat tällaisen sosiopaatin seuraansa...Kiitos ja hyvästi.